Uupumuksen monet kasvot osa 2

04.03.2023
Jatkoa aikaisempaan kirjoitukseen Uupumuksen monet kasvot.


Kun sitten tarkastellaan asioita hieman pidemmällä aikavälillä niin voimme löytää omasta elämästä tekijöitä,jotka ovat ajaneet meidät lopulta uupumukseen. Kuten aiemmin kirjoitin,uupumus ei tule päivässä eikä toisessakaan. Se on vuosien tulos. Uupumus ei myöskään ole sitä,että nukumpas nyt muutaman yön vähän enemmän ja paranen sillä.

 
 Uupumus on sarja käsittelemättömiä tunteita ja tapahtumia.

Meitä ihmisiä ei myöskään ole koneenlailla tehty kestämään suorittamista ja täyttämään kaikenmaailman vaatimuksia mitä yhteiskunta meiltä vaatii.


Voit myös kärsiä alitajuisesti riittämättömyydestä kuten minä ja olemalla hyvä ja tehokas paikkaat tätä tunnetta itsessäsi. Haluat tuntea itsesi hyödylliseksi ja tekemällä kaikkien muidenkin asiat venytät jatkuvasti omia rajojasi,jos niitä on ollenkaan ja väsytät näin itseäsi lisää.
Voit kärsiä liiasta kiltteydestä ja empatiasta jolloin otat kaikkien muiden ongelmat hoitaaksesi omille harteillesi ja uupumus on taattu.

Myös oma kontrollifriikkeys ja tarve tehdä asiat ekstra hyvin on varma tie uupumuksen polulle. Pelko virheiden tekemistä ja epäonnistumisesta saa aikaan sen että yrität pitää kaikki langat käsissä ja pärjätä yksin.

 

Se,että opit tuntemaan itsesi on avain siihen,että uupumuksesta voi parantua tai että uupumukseen asti ei tarvi edes päätyä. Meitä on monia,jotka eivät tähän maailman menoon pysty. Mua itseä olisi helpottanut todella paljon jos joku olisi aikoinaan sanonut,että ei sun tarvi taipua tähän malliin mitä suurinosa suosii ja mihin meitä ajetaan jo peruskoulusta asti.


Meistä halutaan tehdä tehokkaita meidän oman terveyden kustannuksella!

 
 Se että sä yrität itse laittaa itseäsi johonkin sellaiseen muottiin mikä ei palvele sua itseäsi,saa sut uupumaan.

Ei tarvi myöskään pärjätä yksin ja sitä kautta näyttää olevansa vahva. Vahvuus on ihan jotain muuta kuin pärjäämistä.


Mistä mun uupumus sitten alkoi?
 

Mä olen elänyt lapsuuteni turvallisessa ympäristössä,mutta meidän kotona ei näytetty tunteita tai osattu puhua niistä. Teininä aloin kapinoimaan kaikkea,en ymmärtänyt mitä mussa tapahtui ja miksi musta tuntuu siltä kun tuntuu. Yritin yksin ymmärtää itseäni ja niitä valtavia tunnemyrskyjä ja pahaa oloa joka kumpusi jostain tosi syvältä. Sitten astui alkoholi kehiin ja sillä olikin hyvä turruttaa ihan kaikki. Hetkeksi helpotti ja kun taas tuntui vaikealta turrutin itseäni lisää. Viimeiset kouluvuodet koin koulukiusaamista ja tulin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Alkoholilla sain painettua moneksi vuodeksi sisäisen pahan olon piiloon. Mutta tämä alkokin syömään mua sisältä päin. Aloin pelkäämään pimeää niin paljon,että nukuin kaikki valot päällä ja radio auki. Myös näihin aikoihin alkoi painajaiset.

Ihminen voi paeta tiettyyn pisteeseen mutta jossain vaiheessa tulee pysäytys.
 

Elämä vähän kuin menee siinä sivussa ja asiat tapahtuu kunnes havahdut,että mitä oikeen teen täällä ja miksi käyttäydyn näin. Mä olin tottunut toistamaan tiettyä kaavaa aina olon tullessa liian vaikeaksi ja tätä jatku ihan aikuisuuteen saakka. Myös omien lasten syntymän jälkeen. Tämä oli opittu tapa,koska kukaan ei mulle opettanut muuta. Ja minneppä ne padotut tunteet olisi vaan yhtäkkiä kadonnut?

Uupumus onkin läjä padottuja tunteita. Kaiken olet padonnut kehoosi ja nyt kehosi yrittää kaikintavoin sulle viestiä,että ei jaksa enää. Voit kärsiä epämääräisistä kivuista,mille ei löydy välttämättä mitään selitystä. Niska ja hartiavaivoista. Uniongelmista,migreenistä. Pelkotiloista. Jatkuvasta väsymyksestä. Mielenkiinnon lopahtamisesta. Ilon katoamisesta elämästäsi. Et tunne merkityksellisyyttä. Sulla ei ole enää yhteyttä itseesi. Turvattomuus mikä oli tullut mulle kokemuksien myötä kasvoi vaan,en kokenut olevani myöskään turvassa itseni kanssa.

Kun mun isä kuoli 2015 vuonna, en osannut käsitellä tätä asiaa ollenkaan. Painoin senkin sinne syvälle piiloon, kuten olin aiemmin oppinut. Tässä vaiheessa alko olemaan jo merkkejä siitä,että voinut enää hyvin. Samalla aloin odottamaan toista lastamme ja ostin oman hevosen. Samaisena vuonna meni myös luottotiedot. Muutin pois lasteni kanssa ja mies jäi asumaan eri kaupunkiin. Pyöritin käytännössä yksin perhe elämää,kävin vuorotöissä perhekodissa ja lisäksi mulla oli omat hevoset omassa pihassa. Asiat on kerrottu tässä hyvin lyhyesti,kirjakin näistä tapahtumista on syntynyt. Jotkut tietääkin miten asiat on menny tästä eteenpäin.


Oltiin sitten jo vuodessa 2018,eli oli mennyt jo kolme vuotta isän kuolemasta ja kaikesta muusta kun totaali stoppi tuli ja happi loppu. Tästä hakeuduin sairaslomalle ja irtisanouduin lopulta.

Mikä mua auttoi paranemaan?
 

 Matka paranemiseen alkoi, joka vaati 2 vuoden poissaolon työelämästä ja todella paljon töitä itseni kanssa. Tätä työtä itseni kanssa en olisi voinut tehdä jos olisin jatkanut normaalisti töissä oloa. Olen käynyt kokeilemassa työelämässä tuon jälkeen pystynkö vielä palaamaan takaisin,ja edelleen keho muistuttaa todella helposti jos on liikaa menossa. Paluuta mun kohdalla perinteiseen työelämään ei enää takaisin ole. Surullista on se,että en ole uupumuksen kanssa ainoa ja näen tätä ympärillä paljon. Oma parisuhde on ollut myös tietyllä tavalla pelastus. Sain turvallisen ihmisen ympärilleni jonka kanssa eheytyä omista haavoista,tätähän parisuhde on parhaimmillaan,voimme yhdessä kasvaa ja elää ja eheyttää aiempia kokemuksia. Mutta tämäkään tie ei ole ollut tasainen ja helppo. Kun löysin sellaisen ihmisen jonka kanssa koin olevani turvassa,sieltä alkoi nousemaan lapsuudesta asti niitä asioita pintaan joista olin jäänyt vaille. Käytöskin oli sen mukaista. Yksi ero on vaadittu myös,jotta pystyttiin taas löytämään toisemme.

Mutta kuten aiemmin sanoin,uupumus on näyttänyt mulle tien minne mennä. Se opetti mut tuntemaan ja lopulta käsittelemään ne tunteet. Edelleen harjoittelen,mutta askel on nyt tuhat kertaa kevyempää. Tunnen itseni ja sen mikä mulle on merkityksellistä elämää.
Meidän ainoa tapa saada käsiteltyä asiat on oppia tuntemaan, sekä kokea ne ikävät tunteet uudestaan. Niin pelottavalta kuin se kuulostaakin. Ensimmäisenä ajatuksena tietenkin on,että en halua kokea enkä muistaa mitään niistä kamalista tilanteista. Mutta rohkaisen silti,koska muuta tietä paranemiseen ei ole. Ainoastaan tuntemalla voit parantua.


Mä pääsin mun omiin tunteisiin käsiksi oman hevosen avulla,kirjoittamalla ja maalaamalla. Pääsin käsiksi vihaan,suruun,katkeruuteen,epätoivoon siihen kaikkeen mikä minussa oli jo vuosia ollut sisällä. Itkin,raivosin,vihasin,syytin,ahdistuin,itkin.. pato aukesi ja lähti purkautumaan.  Mä olin myös oppinut lapsuudessani sen että itkeä ei kannata tai että sitä ei ainakaan näytetä. Mutta itku on oikeasti puhdistava tekijä,sitä ei tarvi piilottaa. Olen myös tämän opetellut,että mä voin itkeä muidenkin edessä ja oman perheen edessä,lujassa tämäkin välillä on ollut.

Myöhemmässä vaiheessa tuli kuvioihin energeettiset hoidot ja nämä energiahoidot onkin auttanut mua vielä syvemmällä tasolla pääsemään käsiksi ja eroon negatiivisista asioista. Ja nyt näen miten asiat on mennyt oikeassa järjestyksessä.

Olen ihminen jolle pelkkä puhuminen ei riitä,enkä myöskään usko että puheen tasolla pääsee tarpeeksi syvälle asioihin kiinni,koska ne meidän tunteet asuu siellä kehossa ja meidän täytyy kehollistaa asiat. Täytyy muistaa myös se,että oma paranemisen halu lähtee aina ensisijaisesti itsestä.

 Tietoisuuden ja ymmäryksen kasvaessa näen asiat eri tavalla kuin aiemmin. En sano,että kenenkään kokemuksia pitäisi vähätellä,mutta sillä on syynsä miksi meidän polkumme on tietynlainen ja miksi kohtaamme elämässämme tiettyjä asioita. Ymmärrys tästä on tuonut helpotusta itselle asioiden käsittelyyn,sekä siihen millaisin silmin täällä toisia ihmisiä katselee.

 Sä voit myös itse päättää millaista tarinaa itsellesi ja muille kerrot,joskus jäämme kiinni niin kovin siihen tarinaan,että emme osaa päästää irti siitä ja pidämme itse yllä sitä mikä ei meitä enää palvele. Tarinasta on tullut tuolloin osa identiteettiä,mutta se onkin jo toinen juttu se.