Oma unelmien maatila

12.03.2023
Täytyy käydä kaukana,jotta näkkee taas lähelle. Pättee ihan kaikkeen. Oon palannut ajatuksissa kauas. Siihen aikaan kun halusin alkaa kirjottamaan. Kirjottamaan siitä mikä elämässä on tärkeää mulle. 


Ikkuinen luonnonlapsi,joka on elänyt maalla koko ikänsä ja sitten kaupunkiin päätynyt. Kaupungin vilinässä ja melskeessä väsähtänyt. 

Siitä on varmaankin 7 vuotta kun ensimmäisen tekstin kirjoitin. Siitä lähti paluu takaisin juurille. Meni kuitenkin monia vuosia ennen kun maalle takaisin pääsi. 

 Täytyi myös käydä vähän harhateillä, haluamassa jotain mitä ei oikeasti edes halua. Ihimisen mieli on jännä asia. Kuitenkaan me ei paljoa tarvittas, jotta olis hyvä olla. Ne perusasiat. Ulkomaailmasta tulee jatkuva paine,olla parempi ja tehdä tehokkaasti rahaa. Mitä jos tätä ei haluakkaan? Rahaa tässä elämässä kuitenkin elääkseen tarvii, mutta kuinka paljon sitä oikeasti tarvii ja mihin?

Suljin somen ja hiljennyin. Olin taas vienyt itseni kauas siitä mitä sisimmässä olen. Olin ottanut roolin ja ihmettelin,miksen tuntenut oloani ennää hyväksi. Mietin tätä epämääräistä oloa pitkään. Oltiinhan me vihdoin päästy asumaan takaisin maalle,niin kuin olin siitä vuosia jo haaveillut. Olin kuitenkin kehitellyt mielessäni valheellisen kuvitelman siitä, mitä muka tarvitsen ollakseni onnellinen.

Keho alkoi tekemään taas stoppia. Ajatukset alko kiertämään kehää ja mikään ei tuntunut enää hyvältä. Alkoi ahdistamaan. Sittenhän mä tajusin,olen vienyt jälleen itseni perusasioiden ääreltä liian kauas. Esitin kysymyksen,mikä mut oikeasti saa onnelliseksi ja jäin odottamaan vastausta.

Vastaus tuli piankin. Se mitä oikeasti haluan on se, että voin viedä perhettäni ja itseäni enemmän omavaraiseksi. Meiltä löytyy jo kanoja, mutta haaveilen lampaista ja parista lehmästä. Mulla on valtava ikävä sitä,että voin lypsää lehmiä. Miten mahtavaa olisi, että olisi oma lehmä jota lypsää käsin! Upottaa kädet keväisin ja kesäisin multaan. Kasvattaa omaa ruokaa. Välillä epäonnistua ja sitte iloita siitä kun asiat onnistuu. Sitähän elämä on! Unelma omavaraisuudesta elää edelleen,miksi olin siis päätynyt tästä ajatuksesta niin kauas ja päämäärättömästi taas haahuilin? Kun muistin taas mistä tässä kaikessa on kyse,rauha valtasi kehoni. Tuli ihan suunnaton helpotus. Sen jälkeen tuli taas paniikki,että investointeja täytyy siitäkin huolimatta tehdä,miten rahoitetaan kaikki. Oma kellari täytyisi olla,jotta talven varalle saisi ruokaa säilöön. Omavaraisuus on elämäntapa,ei harrastus. Se käy työstä. Täytyi alkaa laittamaan taas asiat tärkeysjärjestykseen. Oman ajan voi käyttää kaikkeen turhaan ja turha jäisi nyt oikeasti pois. Suunnitelmat muuttui ja osa projekteista laitettiin jäihin. 

Kaipuu vanhaan ja vanhaan aikaan on aina asunut sisälläni. En ole ikinä ymmärtänyt tehotuotantoa ja keksinyt sitä mikä merkitys sillä edes on nyky ihmisen elämässä. Tehokkuus voitaisiin kieltää ja ottaa takaisin taas se käytäntö,että jokaisella olisi se oma pieni maapala jossa viljellä,naapureiden kanssa tehdä vaihtantaa ja jokkaisella olis vaan sen verran mitä oikeasti tarvii. 

Ja mikä minut sitten tekee onnelliseksi?
No,ei ainakaan se,että haen menestystä muiden silmissä. Ei myöskään mitkään ulkoiset asiat. Ei se,että juoksen saavutuksien perässä tai olisin kova bisnessnainen,joita some on tällä hetkellä pullollaan. Onnelliseksi minut tekee perhe,oma koti jossa kasvattaa meidän perheelle ruokaa. Tehdä se alusta loppuun. Niin ja tosi onnelliseksi tekisi se lehmä,jotta pääsisin taas lypsylle. 

Ollaan siis jälleen palattu sen äärelle mikä on itselle merkityksellistä. Mää on tämmönen ja tätä mää oon.